Vietnam, Chao Doc 4.-5.12.2011
Matkasimme leppoisasti laivan kannella ihastellen Mekong-jokea ja ihmetellen erilaisia vesikuljetuksia. Aamuauringon läiskeessä vastaan tuli useita laivoja, jotka kuljettivat riisiä Vietnamista Kambodzaan. Syy riisiralliin on se, että Vietnamissa saadaan neljä tehostettua satoa vuodessa, kun taas Kambodzassa on yleensä tyytyminen kahteen luomusatoon.
Paatilla tutustuimme saksalaiseen pariskuntaan, jolla oli myös tähtäimessä Phu Quocin saari. Vaihtelimme matkakokemuksia ja keskustelimme ym. jonninjoutavasta. Laivan matkustajatietolomakkeita täytellessämme kävi hassunhauskasti ilmi, että olemme syntyneet tismalleen samoilla päivämäärillä pariskunnan kanssa: Hillo on syntynyt samana päivänä pariskunnan kauniimman osapuolen kanssa ja Sarilla oli vastaavasti sama synttäripäivä isännän kanssa. Ei kysytty, millä kellonlyömällä tyypit ovat nähneet päivänvalon… varmaan samoilla.
Laivamatka kesti palttiarallaa nelisen tuntia, minkä jälkeen saavuimme rajavyöhykkeelle. Ei olisi heti uskonut, että olemme virallisella raja-asemalla taituroidessamme veneestä hädin tuskin pystyssä pysyvältä laiturilta hataraa kakkosnelosta pitkin maankamaralle. Kambodzasta poistuminen ei tuottanut muita ongelmia ja pääsimme jatkamaan matkaa Vietnamin rajamuodollisuuksien pariin. Vähän meitä ennakkoon arvelutti, sillä Vietnamiin mentäessä saatetaan kysyä maasta poistumislippuja. Niitä meillä ei taaskaan ollut, sillä matkasuunnitelmamme oli yhtä epäselvä kuin ennenkin. Otimme jälleen tietoisen riskin.
Vietnamin raja-asema eli seuraava laituri odottelikin meitä muutaman sadan metrin päässä. Passit kerättiin passit pois ja jäimme kahvilaan odottamaan. Tunnin väijymisen jälkeen saimme passit takaisin tarvittavilla leimoilla varusteltuna. Rahaakaan ei tarvittu, sillä suomalaiset ovat oikeutettuja saamaan maksutta 14 päivän turistiviisumin Vietnamiin. Ilmeisesti joku oli käyttänyt laukkumme läpivalaisussa, koska emme sitä itse tehneet. Rajanylitys ei näemmä aina ole niin justiinsa nöpönuukaa että kuka näyttää kenenkin passeja ja kuka kuljettaa rajan yli kenenkin kapsäkkejä.
Chao Docin pieneen kaupunkiin päästyämme nappasimme venesatamasta paikallisen taksin, joka olikin tällä kertaa fillarimies peräkärryllä. Kepoisella kulkupelillä varustettu miekkonen ei hätkähtänyt kamaröykkiötämme, vaan lastasi aivan viilipyttynä rinkkamme ja golfmailamme kärryyn. Kampesimme kasan sekaan kyytiin ja mies lähti hitaasti mutta vaivalloisesti polkemaan riksaansa.
Muutaman kilometrin konkelimatkan jälkeen reisitaksi purettiin ennalta varaamamme hotellin respaan. Saimme avaimen ja kapusimme neloseen. Sari väänteli avainta aikansa ovessa todeten, että nyt kyseessä on mahdoton tehtävä. Mahdoton tehtävä vai, totesi Hillo ja samalla sekunnilla katkaisi avaimen niin että puolet avaimesta jäi kätevästi lukon sisään. Ihan kohtuullisen näyttävä sisääntulo hotelliin.
Illalla kauhistelimme parvekkeeltamme vastakkaisen talon katolla ulkoilevaa tanskandoggia. Sotkusta päätellen joku ei jaksanut ulkoiluttaa lemmikkiään, joten katto oli valittu sopivaksi paikaksi säilyttää sitä. Oli koiralle sentään rakennettu katon nurkkaan koppi ja vähän aitaa, mutta haukunnasta päätellen hauva ei ihan viihtynyt viisikerroksisen talon katolla.
Jo yhden päivän kokemuksella voi huomata, että palvelualttiuden ja ihmisten ystävällisyyden ero Kambodzan ja Vietnamin välillä on merkittävä. Olimme saapuneet kulttuurin pariin, jossa palvelua saa melkeinpä anoa sen sijaan että sitä tyrkytettäisiin. Hymykin tuntuu olevan kovin tiukassa.
Vietnamissa hymystä pitää maksaa :)