Malesia, Borneon saari, Kota Kinabalu 24. – 28.1.2012
Meidät veti takaisin Malesiaan, tällä kertaa Sabahin maakuntaan Borneon saarelle, ensisijaisesti Mt. Kinabalu (4095 m). Jo ennen matkaa oli takaraivoon juurtunut toive kyseisen järkäleen huiputtamisesta. Saksalaiset naapurimme Malapascualla punahehkuttivat Borneon ainutkertaisia sademetsiä orankeineen ja lihansyöjäkasveineen siinä määrin, että ostimme mukisematta idean pidemmästä varikkopysähdyksestä.
Yllättävän monesta suunnasta kansainvälisin lennoin tavoitettava Kota Kinabalu toimii lähtöruutuna Kinabalun kansallispuistoon, joka on yksi saaren turistimagneeteista. Kaupunki itsessään ei ole erityisen viehkeä, vaikka se poikkeaakin joiltain osin edukseen perusmalesialaisista koloista ainakin länkkäreiden elintasoasteikolla mitattuna. Silti muovituoleilla sisustettua kylpyhuonetta muistuttavat riisikuppilat dominoivat katukuvaa.
Puttailimme KK:ssa neljän yön verran, mikä on jokseenkin liikaa kaupungin attraktioon nähden. Aikaikkunan revähtäminen johtui monesta syystä. Mt. Kinabalulle on tietty määrä kiipeilylupia. Tai oikeammin ilmaistuna muumien määrää vuoren rinteillä rajoittaa käytännössä kohtuuhintsu majoituskapasiteetti. Saimme paikan päältä varattua reissun ”vasta” muutaman päivän päähän saapumisestamme. Oikeasti olimme onnekkaita, sillä pääsääntöisesti jengi varailee opastettuja Kinabalun kiipeilylomia kuukausien tai ainakin viikkojen takaa.
Ihmettelimme, kuinka paljon vierekkäisten puljujen Kinabalulle kiipeämistarjoukset poikkesivat toisistaan. Kipusikapusimatkan perussapluunaan kuuluu menopaluukyydit ja yhdestä kahteen täyshoidollista yötä vuorella. Muutama mesta koluttiin ja wtf-asteikko meinasi revetä liitoksistaan, kun ylivoimaisesti paras tarjous saatiin ylivoimaisesti fiineimmästä matkatoimistosta. Tajusimme vasta hotellilla, että olimme ostaneet etuisan perusmatkan kylkiäisinä himokalliit kyyditykset. Tuskaa lisäsi myöhempien aikojen tieto siitä, että luontevin jatko vuorelta olisi tismalleen vastakkaiseen suuntaan paluulippuihin nähden. Seuraavana päivänä marssimme lakki kourassa ko. toimistoon ja enempiä anelematta saimme puolet kuljetuskustannuspaikalle allokoidusta summasta takaisin.
Muutaman päivän venailu tuli tarpeeseen. Nelitonniselle rykiminen ei oikeasti isommin kiinnostanut, koska Hillo sairasteli vielä alkupäivät eikä happikaan tahtonut vielä kulkea vanhaan malliin edes merenpinnan tasolla. Lisäksi Filppareilla tapaamamme Andrew oli vinkannut Kota Kinabalun ympäristön mainioista golfkentistä, joita tietysti halusimme koeponnistaa. Yhtenä päivänä otimmekin kadulta mittarin ja heilahdimme viiden tähden resortin viiden tähden golfkentälle. Kokemus oli hieno, vaikka sadekausi näyttikin meille kyntensä – koko rundin ajan tuli fillareita taivaalta.
Extrapäivät KK:ssa eivät valuneet hukkaan, koska laiskanpullea peruselely saattoi meidät pari kertaa tankkaamaan kauan himoittua sushia ja kertaalleen erinomaisten inkkarimäsäytysten äärelle. Löydettyämme melkoisen hyvän donitsibaarin ajauduimme syömään holtittomia määriä donitseja.
Siinä sivussa koetimme hiljalleen saattaa varustustamme vuorikiipeilykelpoisiksi. Sari hankki yhtenä päivänä ledilampun ja toisen päivän kohokohtana oli, kun Hillo osti tekniset sukat. Tankkaus tehtiin ahmimalla joka aamu hotellihuoneeseen työnnettyä Borneon sanomia. Olimme niin valmiita kuin nyt tällaisella matkalla voi vain olla.
