Helsinki – Goa 21.-26.9.2011
Helsinki-Vantaalla oltiin parin päivän megahässäkkä huomioon ottaen suhteellisen hyvissä ajoin. Ehdittiin oikein kietaista skumpat huiviin ja fiilistellä hetki edessä avautuvaa seikkailua.
Finnairin pyörät irtosivat kiitotieltä lähes ajallaan. Helsingin ja Delhin välinen lentohan ei ole pitkä, ja sitähän voi näppärästi kutistaa muutamilla lasillisilla vinettoa (kuten myös muita lentoja). Delhiä lähestyttäessä kuulutettiin topakasti, että koneeseen suihkutetaan kohta jotain myrkkyä. Ilmeisesti siksi, ettemme toisi tullessamme paskaa Intiaan…nooh ainakin astmaatikot ja muut herkkikset saivat asianmukaiset aivastelukohtaukset ko. operaatiosta.
Saavuimme niin meikäläistä kuin paikallistakin aikaa varhain Delhin kentälle, josta muutaman tunnin vaihtoikkunan turvin oli tarkoitus jatkaa lokaalin Spice Jetin siivin Goalle. On-arrival viisumit hankittiin Delhin kentältä todeten, että Intiassahan se vasta vallitsee jämäkkä viranomaistohina. Meitä komppasi viisumitiskillä samaan aikaan notkunut suomalainen liikemies, jonka bisnesviisumi oli nähnyt viimeisen eräpäivänsä ja sitä siinä sitten setvimään.
Viisumihakemuksissahan kysellään kaikenlaisia epäolennaisuuksia kuten missä aikoo majoittua ja kuinka kauan meinaa viipyä. Meillähän ei ollut tiedossa muuta suuntimaa kuin Goa, joka ei virkaintoisille viisumivastaaville kelvannut (ei myöskään Hotel Goa, jota salamannopeasti ja sukkelasti tarjottiin). Kerrottiin, että läppäriltämme löytyy muutama hotla tsekattuna (näin ei toki ollut) eli avattiin muodon vuoksi kone sulkeaksemme se ja lapariin kirjoitettiin päättäväisesti ylikorostetuin tikkukirjaimin ”Honey Resort”. Paluulennot piti myös sumentaa, koska niitähän ei ollut. Viisumileikki on kuitenkin kiireettömälle varsin letkeää ajanvietettä. Pääasia, että päästiin eteenpäin.
Seuraava leikki oli nimeltään luottokorttileikki. Hillohan oli edellisviikon korttiarsenaalin kuoletuksen myötä joutunut tilaamaan uudet ja sehän se vasta on paha juttu, jos reissaa eri maksuväline lompsassa kuin millä alkuperäinen lento on hankittu. Uutta maksua vaan suoleen ja toive maksun palautumisesta elää vielä.
Turvatarkastuksessa realisoitui viranomaishierarkian erityistärkeys. Yksi katsoo boarding passit, yksi käpälöi, yksi leimaa ja yksi ohjaa toimintaa. Ja on siinä muutama muukin tärkeällä erikoistehtävällä varustettu heebo. Läpivalaisun jälkeen piti lyödä hyväksyntäleima laukkutageihin ja boarding passiin, joka sattui möllöttämään siinä matkatavaroiden läpivalaisuhihnalla metrin päässä. Siihen ei kuitenkaan saanut missään nimessä kajota, koska the systeemin mukaan matkustajan kuuluu tulla läpivalaisusta maihinnousulippu muassaan. Ei kun kerta kiellon päälle ja uusiksi koko prosessi. Saatiin kuitenkin melko kivasti täytettyä neljän tunnin vaihtoaika pikku säätöön.
Pulskan tunnin potkurilentelyn jälkeen laskeuduimme Goan piskuiselle kentälle. Suoriuduimme mielestämme valtoimenaan velloneesta riivatusta suharijoukkiosta ja taksin tinkimisestäkin suht mallikkaasti, ja pääsimme taittamaan kohti randomilla valittua Pohjois-Goan Calangutea / Baga Beachia. Kuskilla oli selvästi pari hyvää frendiä majoituspuolella, koska hän yritti kuin varkain kipata meidät ensin kohtuullisen kirvakanhintaiseen rantabungalow-majoitukseen. Toinen vaihtis (Hotel Infantaria) jo tärppäsi ja saatiin parin yön hinnatkin hilattua lähes tyydyttävälle tasolle. Huoneessa ei ollut peittoja, wc-paperia tai muita ylellisyyksiä. Otettiin hotelli onneksemme, mutta tarkoituksella vain kahdeksi ensimmäiseksi yöksi, koska paikan päällähän on aina aikaa tsuumailla lähemmin muita vaihtoehtoja enemmällä ajalla.
Päädyimme Goalle low-season aikaan täysin pyytämättä ja yllätyksenä asiaa sen kummemmin etukäteen puntaroimatta. Tälläkin kolikolla on kaksi puolta, mutta mielestämme enemmän kuitenkin positiivista kuin negaa. Tilaa on niin hotelleissa, kaduilla ja ravintoloissa. Hintataso on jo lähtökohtaisesti kohtuu alhainen, mutta sesongin ulkopuolella esim. hotellit ovat kolmanneksen high-seasonin kattoon hilatuista hinnoista. Ja eritoten low-seasonilla tinkimiskulttuuri on hyvinkin vahvasti läsnä, kun kauppa ei käy kuin siimaa. Tinkauksella voi onnistua pudottamaan pyyntihinnat jopa kymmenesosaan.
Huonoihin puoliin kuuluu, että osa liikkeistä ja baareista on kiinni, rannat ovat täynnä kaikenlaista roskaa ja kuolleita eläimiä (mm. kärmes, jolla ei päätä ei häntää), paikat repsottavat ja koko mesta on kunnostus- ja maalaustöiden alla alkavaa turistikautta silmällä pitäen. Veneretkiä ei tehdä, koska meri myllertää ja velloo vaahtopäisenä, mistä kielivät rannalla hulmuavat vaaraa viestittävät punaiset liput uintikiellon merkiksi (ei noudatettu).
Myös hieman eksyksissä olevan näköiset länkkärit keräävät intensiivisiä katseita sangen tiuhaan. Rannalla oltiin kalkinvalkoisine nahkoinemme hienoinen nähtävyys, ja monet low-seasoninan Goalla paukkaavat intialaiset kisaturistit halusivatkin tulla ikuistamaan juuri meidän kalvakat olemukset. Lisäksi kaikenkarvaisilla hellomistereillä ja muilla suomisuomimitakuuluu-miehillä (suomalaisia käy ilmeisen paljon Goalla) on rutkasti enemmän riivausaikaa juuri sinua varten. Lisäksi miinuspuolelle ainakin muovirahaa mieluusti höyläävänä länkkärinä tavallaan valahtaa se, että yhtä tai kahta keittolaa lukuun ottamatta vain käteen tarjotut rupia ovat käypää valuuttaa.
Edellisestä varoittavana anekdoottina muuan muilta osin kohtuullisen mukiin mennyt ravintolailta, kunnes maksun aika tuli ja koitti. Suomesta nostetut ränkylät olivat huvenneet huomaamatta lähes kuiviin eikä Visa kelvannut. Koska automaatteja ei ihan joka kornerissa ja kulmassa ole, päätimme kokeilla käteisnostoa luottokortilla edellisillan Tito’s raflasta, jossa kortti komeasti kelpasi. No ei onnistunut, koska ko. toimintahan vaikuttaa kirjanpidossa täysin hämyltä. Sitten vaan pirssiä alle ja lähimmälle automaatille. Väärä tunnusluku tai muu invalid handle. Seuraava jatimatikki. Väärä PIN-koodi. Oli aivan yönselvästi käynyt niin, että luottokorttien vaihtopäivillä ja muutaman bischofshofenin jälkeen aivokuoren anturasta ei ponnahtanutkaan se oikea numerosarja. Monia muita oikeita toki. Seuraavaksi hotellille, tunnarit esiin salakätköstä, uutta korttia kehiin ja takaisin tomaatille. Ja siitä häntä koipien välissä ravintolaan maksupuuhiin.
Orastavasti sekasortoinen liikenne herätti alkuun pientä huvitusta. Vasemmanpuolisuushan on tietty ihan jees kun vain muistaa että vasemmassa kädessä peukalo on oikealla puolella. Sen sijaan kyltymätön halu painaa sitä tööttiä ja torvea joka välissä, ennen ohitusta, ohituksen jälkeen ja myös ihan muuten vaan alkoi jossain vaiheessa käydä isosti sisäkorvan ulkokalujen päälle. Kapeahkolla kadulla saattaa lukuisten apostolinkyytiläisten lisäksi samanaikaisesti edetä auto, kuorma-auto, koulubussi, pari mopedia ja norsu, joiden edessä pääsääntöisesti norkoilivat elävinä esteinä muutama haukku tai lehmä. Siinä kuitenkin kuljetaan sulassa sovussa ja torvia soitellen ja yliluonnollinen kommunikaatio on valmis. Mutta liikennemeininki on iloista ja huoletonta, mikä ilmentää vahvasti Goan lungia yleisilmapiiriä.
Skootteri on ehdottomasti ”the kulkuväline” Goalla. Lähiliikkumisen vapausasteita on lähes rajattomasti, ja kohteiden bongaaminen on taksin käyttöä helpompaa, koska taksikuskit eivät juuri osaa lukea paikallista karttaa. Bussit taasen ovat sikamaisen täysiä. Vuokrasimme kadunmieheltä menopelin kahdeksi päiväksi ja hinta oli 200 rinkulaa/päivä (3,5 euroa). Löpöä saa ostaa kadulta muovipulloissa noin 100 rupian litrahintaan. Alkuun luultiin, että mitähän samaa omppumehua ne joka putiikissa kauppaa.. Kypäriä ei tunneta ja 50 kuution mopo kyyditsee helposti neljän hengen perhettä.
Päivänä yhtenä suuntasimme Baga Beachilta kohti pohjoista ja Murphyn laki astui välittömästi kuvioihin heti ensimmäisen mutkan takana, jossa meitä pahaa aavistamattomia väijyi kytät ratsioineen. Hell yeahh! Ei puhalluttanut, mutta meillä ei tietenkään mitään ajokortteja ollut mukana – onneksi täälläkin selviää perustyhmyyksistä käteisvarannoilla oikein kivasti. Noin 500 rupiaa (8 egee) puhtaana käteen lätsäpäiselle ylipoliisille, joka tästä taisi saada tarvittavat massit viedäkseen koko ratsaustapahtumaa avustaneen konstuproukan päiväkaljoille. Saatiin jatkaa matkaa, mutta haettiin kuitenkin kotimaiset ja kansainväliset ajoluvat varuiksi.
Kävimme Pohjois-Goalla tsekkaamassa Morjim beachin, jossa joku väitti olevan kilppareita. No ei ollut, paitsi Kari-kilppari J. Sitten poikettiin Vagatorin ja Anjunan rannoille, joista ainakin jälkimmäinen on peruspössyttelijöiden keskuudessa huuruisen märkä toiveuni ja taivas. Mekin saimme kutsun vuoden parhaiksi tituleerattuihin off-season trance-kemuihin, jotka kuitenkin skipattiin kun ei radattaminen oikein napostele vielä tässä vaiheessa vuotta… Paluumatkalla tsiigattiin vielä varttitunti tiukkaa goalaista 3. divarin futismatsia, jossa Parra röykytti vastustajaansa luvuin 12-0.
Venäläiset eivät ole Goalla järin kovassa huudossa. Dmitrit ovat paikallisten mukaan tulleet tänne rahoinensa ottamaan osansa kiinteistöbisneksestä, prostituutiosta, huumekaupasta ym. kestävän kehityksen mukaisesta toiminnasta. Hiljattain eräs ryssäsakki oli tappanut Morgimissa paikallisen taksikuskin. Yleensäkin veli venäläisen toiminta Goalla on sellaista, että vuokratut skootterit tai autot vedetään lunastuskuntoon tai minimissään niitä ei palauteta sovitusti. Aina luotettava baaritiskistatistiikka kertoo, että kolmisen vuotta sitten turisteista 55 % oli eurooppalaisia ja 45 % oli muilta mailta. Nyt suhdeluvut ovat keikahtaneet niin, että venäläisiä on 55 % loppujen koostuessa muunmaalaisista. Venäläiset herättävät täkäläisissä jossain määrin ymmärrettävästi vihaa, mutta lähinnä pelkoa. Heistä ei todellakaan pidetä täällä.
Kamabisneksistä voi sen verran todeta, että lähes kaikki baareissa tapaamamme lokaalit ja iso osa taksikuskeista tuntuu olevan jonkin sortin diilereitä eli rahanteko turisteilla kiinnostaa ja kovasti. Goan duunareista merkittävä asuu puolet vuodesta muualla, ja puoli vuotta on äitiä ja muuta sukua paossa ja tietty ennen kaikkea tekemässä high-seasonilla mellevää tienestiä. Eräskin tapaamamme ruotsalais-intialainen kaveri asustelee kesät Göteborgissa ja talvet pyörittää rättibisnestä.
Päällimmäisenä Goasta jäi mieleen alati jatkuvien sähkökatkosten ylittävinä aurinko ja mageet hiljaiset hiekkarannat sekä eritoten intialainen keittiö, johon viimeistään nyt ihastuimme ikihyviksi. Sari oli mielissään hyvin voivista kahden eri rodun kulkukoirista, jotka saavat vapaana käyskennellä joka paikassa. Lisäksi meidän nimet ovat herättäneet tietynlaista hilpeyttä helppoine muistisääntöineen – onhan Sari intialaisten naisten käyttämä kietaisuvaate ja Kari intialaisen keittiön fundamenttimauste (curry).
