Bye bye Mumbai!

Intia, Mumbai 26.-29.9.2011

Varsinainen syy verrattain ripeään poistumiseen Goalta oli hillitön himo päästä golfaamaan. Goalta, joka on levyttämisen mekka, ei kolopallotantereita asiaan kuuluvasti löydy. Tarkoituksenamme oli joka tapauksessa heilauttaa astraalikehomme seuraavaksi kohti Sri Lankaa, mikä näytti edellyttävän välilentoa joko Delhin tai Mumbain kautta. No, Delhistä jo kertaalleen tultiin niin päätettiin kulkea Mumbain kautta.

Etukäteen selvitimme, että Mumbaissa on kolme golfkenttää ja vieraat ovat lämpimästi tervetulleita viikonloppujen ulkopuolella – useimmilla kentillä näillä leveysasteilla kentillä saavat viikonloppuisin pelata vain osakkaat ja jäsenet tai heidän seuralaisensa. Pelihinnat kalkuloitiin siihen noin 35-45 euron greenihaarukkaan eli täkäläisittäin voidaan puhua todella varakkaiden ihmisten elitistisestä ajanvietteestä. Meikäläisittäinhän golf on jo nykysin tuulipukucrocsimaksalaatikkokansan perushöttöä.

Lento Goalta Mumbaihin (noin 600 km) maksoi 22 €/kuono eli ei paha. Matkalla Calangutesta Goan kentälle kyseltiin vertailun ja huvin vuoksi pirssinkuljettajalta, mitä vastaava juna- tai bussimatka olisi verottanut. Viiden tähden ilmastoitu bussi (~12 tuntia) noin 700 rupiaa (11 eur) ja juna (10 tuntia) kakkosluokassa edellistä selvästi vähemmän. Kun suhari kuuli, mitä olimme lennoista maksaneet, meinasi viiksiheebo pudota pallilta ja samaan hengen vetoon vakuutti myös itse seuraavan kerran kyseisen yhteysvälin lentävänsä. Ei ollut nimittäin kaveri aiemmin käynyt terminaalia pidemmällä lentämistä.

Mumbaista varattiin netitse hotla, jonka nimi oli lupaavasti Milan International. Hintakaan (n. 8 euroa/yö) ei päätä juuri huimannut ottaen toki huomioon, että kyseinen murju sijaitsi lähestulkoon kiitotien päässä. No, me vantaalaisethan ollaan lentomölyyn totuttu. Mumbain kohtuu mellevältä bisneshenkeä huokuvalta kentältä otettiin pre-paid taksi, joka on varsin matkailijaystävällinen keksintö: matkan hinta muodostuu liikuttavan yksimielisesti suoraan etäisyystaulukosta eikä suurta ukotuksen vaaraa synny. Pientä lieskaa persauksiin aiheutui siitä, kun kantaja heivasi kohtuutyyriit golfsettimme himmelin katolle vain parilla kosmeettisella narunpätkällä sidottuna ja siitä sitten jousitus kitisten sysimustaan Mumbain yötungokseen.

Rouva Fortunan meille pyöräyttämä kuumottava arabialaiskuski ei ollut ihan kaikkein miellyttävimmästä päästä, koska jannu oli selvästi jonkin vaikuttavan aineen myötä täysin omissa maailmoissaan ja alkoi vielä silmät sirrillään kinuta lisärahaa hotlan portilla. Oltiin oltu 11 tuntia vailla muonaa, joten sorruttiin helppoihin ja maukkaisiin hotellimättöihin. Reissupäivän rähjäännyttämä keho huusi huurteista tuopposta, jollaisia ei kuitenkaan ollut valtaisaksi järkytykseksi ollut saatavilla lain. Viunanpasko kuuluukin enempi noihin pakettimatkakohteisiin, jollaiseksi Goa ehdottomasti voidaan laskea.

Seuraavana aamun tsekattiin hotlan nettipäätteeltä vielä, että golfklubilla käy varmasti kortti maksuvälineenä, koska Goalla tomaatista nostetut paikalliset ränkylät alkoivat uhkaavasti ehtyä. Ei muuta kuin respan tilauksesta paikallista ilmastoitua juustoa alle ja siirtymä tuksujen seassa kohti Mumbai Presidency Golf Clubia. Aamun liikennesekasorrosta vain todettiin, että kaistamerkinnät ovat hyvin viitteellisiä ja niiden merkitys liittyy enemmän oikean liikkumissuunnan osoittamiseen kuin käytettävissä olevan tilan jakamiseen.

Vajaata 10 kilsan matkaa taitettiin aamupäivän liikennehelvetissä noin tunti, jonka jälkeen oltiin vihdoin perillä ja valmiina birkkujen metsästykseen. Caddiemasterilla oli kuitenkin hieman toisenlainen näkemys siitä, ketkä oikeastaan saavat pelata ja ketkä ei. Hetken hämmästelyn jälkeen kävi nimittäin ilmi, että klubin nettisivut laahaavat noin 3-4 vuotta nykyhetkeä perässä eli vieraat eivät ole saaneet myllätä kentällä enää vuosikausiin. Ja samaan golfturismia ehkäisevään käytäntöön on siirrytty myös muilla Mumbain kentillä. Onneksi sama kuski venasi meitä klubin parkissa tovin, ja kyyditsi meidät takasin hotellille. Hän oli jo menomatkalla kuin sivumennen todennut, että golf on todella eksklusiivinen laji eikä valtaosa voi sitä lainkaan pelata. Tähän näkemykseen yhdyimme hiljaa mielissämme koko lailla täysin.

Suivaantuneina kierroksen peruuntumisesta suuntasimme monot paahteiselle kaupungille. Mumbai, tuo käsidesin luvattu keidas, on 15 miljoonan ihmisen muodostama kaaos, joka on kyllä ylivoimaisesti saastaisin loukko, jota tennarimme ovat toistaiseksi tallanneet. Mumbai henkii köyhyyttä ja täysin hallitsematonta häslinkiä. Kerjäläisiä, rääsyläisiä ja muuta hihastanykijää on hirmu paljon, ja kaikkein pienimmät on valjastettu ryöstelemään meille ihan arkistakin perusrekvisiittaa kuten eräs noin nelivuotias tyllerö, joka äitinsä kehotuksesta tarrasi kaikkine voimineen juuri ostettuun litran vesipulloon. Sinne meni isoon janoon ja hyvään tarpeeseen.

Oli niitä hienojakin hetkiä, kun stoppasimme yhden katukeittiön kohdalla ja jäimme ruokaa laittaneen jampparin kanssa jutulle. Kyseltiin vähän mausteista ym. perusläppää ja tilattiin ruuat, joista ei kyllä osannut taivaskaan sanoa mitä sieltä oikein tulee. Kaiveltiin jo kuvetta, kun Samir sanoi että olemme täällä heidän vierainaan, joten hän haluaa ehdottomasti tarjota annoksen. Kiitollisina ahmaistiin maittavaksi osoittautunut sapuska suoraan kädestä tuulen suojaan, vaikkakin varsin pian tapahtuneen jälkeen palautui liian elävästi mieleen, että vartti sitten joku paikallinen varis oli lasauttanut löysteensä Hillon käsille (eikä desi ollut völjyssä). Sarille päivän kohokohta oli viittomakeskustelu kahden kuuron intialaisnaisen kanssa.

Selvisi myös, että katuruoka on todella halpaa. Vastaavat karvakäsien katukeittiöissään pyöräyttämät mausteiset gourmetpläjäykset maksavat vaivaisen rupian (1,6 senttiä). Siinä tuli tulipaloa sulatellessa samalla kalkuloitua, että Goan hieman yliampuneen avausillallisen hinnalla perusmaukkaita katuruokia olisi Mumbaissa syönyt 2200 annosta…

Käytiin vielä lopuksi kuikuilemassa Mumbain hiekkaranta, joka näytti aiemmin ilmasta käsin ihan asialliselta. No, santaa tuskin erotti roskaläjien seasta. Ja kun samaan aikaan vasemmalla pidettiin harrasta hautajaisseremoniaa, jossa vainajan tuhkaa ripoteltiin suoraan mereen, oikealla pikkukillit telmivät riemusta kiljuen aallokossa. Siinä olisi terveyden- ja hyvinvoinnin tutkimuslaitoksen näyteanalysoijat laitteistoineen ihmeissään, että mitä tuntematonta alkumatskua sieltä oikein löytyykään. Me ei käyty sitten uimassa kun ei ollut messissä uimapukua ja pyyhettä…paluumatkalla hotellille löytyi vielä kioskista muutama pussi portieerin suosittelemaa  chaini khainia, joka on paikallinen versio ruotsalaisesta snusista. Täällä Intiassahan ei juuri polteta, mutta tupakkatuotteita kyllä käytetään isolla suuttimella.

Illalla oli tarkoitus väijyä hotellin limaiselta koneelta seuraavat askelmerkit kohti Sri Lankaa. Siitä mitään tullut, ylivoimaisesti hitain yhteys ever. Kun lentoyhtiön etusivun lataamiseen kuluu yli 10 minuuttia, ei parin tunnin smurffauksella juuri irronnut jatkolentoja. Lisäksi kone vaikutti olevan läpeensä täynnä bittipöpöä, että tuskin olisimme edes uskaltaneet syöttää intialaiseen dataverkkoon luottokorttitietoja. Päätimmekin 12 tunnin paaston jälkeen hotkaista hotellimässyt, hoitaa reissun eka alusvaatteiden lavuaaripyykkaus, painua pehkuihin ja lähteä aikaisin aamulla kentälle bongaileen lentoja.

Taksi kentälle maksoi 350 rupiaa, tosin maksu jäi akuutin kassavajeen seurauksena kymäläisen vajaaksi. Mumbain (ja lienee muutkin Intian) kentälle ei voi mennä noin vain notkumaan ja lorvailemaan, sillä heti kärkeen ulko-ovella tivataan lentoliput ja tsiigataan passit. Lippujahan meillä ei ollut, koska juuri niitä hankkiaksemme kentälle oltiin tultu. Kyseltiin, että missäs ne lentofirmojen lipputoimistot oikein on. No yläkerrassa. Heti kohta viereen pölähti vihreäkauluspaitainen, sliipattu ja mennenille löyhkäävä eli äärimmäisen luotettavan oloinen inkkari. Sanoi näyttävänsä meille tien lipputoimistoon, mutta veikin meidät yläkertaan yhden poliisin kanssa jutulle. Kertoivat komppasivat kuin yhdestä suusta saman tarinan, että koska lentoasemaa ollaan uusimassa (näin olikin, muutostöitä oli rutkasti siellä täällä), on lentofirmojen toimistot siirretty kokonaan toiseen rakennukseen. Hälytyskellot soivat jo varsin lujaa. Toisetkaan lentoviranomaiset eivät käsitystämme korjanneet, jouduimme lopulta jossain määrin ukotetuiksi – ostimme lentoliput Sri Lankaan yksityisestä matkatoimistosta. Hintataso tosin oli varsin ok ja saatiin lento, jota emme olleet itse löytäneet.

Himoitun Colombon koneen lähtöön oli aikaa 16 tuntia ja rapiat, joka on muuten varsin pitkä aika viettää Mumbain Chhatrapati Shivajin lentokentällä vailla käteisvaroja. Päästiin kuitenkin liiankin hyvin ilmastoituun netittömään odotustilaan, jossa oli ruhtinaallisesti aikaa näpytellä blogin puolelle alkureissun kokemuksista (sorry about that). Olimme täysin pakotettuja ottamaan käyttöön myös klassiset ajantapporutiinit: kanssamatkustajien stalkkaus, ylihuolellinen lukeminen, jaloittelu ja voimistelu, eläkeläisten perushuvit kuten kortin läiskintä (casino ja tikki) sekä sudokujen ja ristikoiden täyttö. Lisäksi läppäri kävi punahehkussa, kun raakattiin yli 250 reissukuvan kavalkaadista blogigalleriaan otollisin neljännes.. Liiassa määrin oli myös aikaa haikailla juuri kulloisellakin ajanhetkellä t mm. Singaporeen, Kuala Lumpuriin tai Bangkokiin ampaisevia lentoja. Mut me haluttiin Sri Lankaan.