Sota- ja kulttuurihistoriallinen aimoannos

Kambodza, Siem Reap 26 – 29.11.2011

Poipetista on matkaa Seam Reapiin 155 km, jonka taitoimme rattoisasti valtion matkatoimiston verrattain huokealla kyydityksellä. Minibussi oli lastattu lisäksemme ukrainalaisturisteilla. Siirtymään valui tiimalasin santaa noin kahden ja puolen tunnin edestä. Kuskin mukaan viisi vuotta sitten kyseisen etapin taittamiseen meni samalla kalustolla 6 tuntia. Noin 20 vuotta sitten samaa siivua on körötelty pari päivää eli tiestöä on hieman kehitetty lähemmäs tätä päivää. Kyseiselle osuudelle on rakenteilla Kambodzan ensimmäinen raideyhteys, mutta rakennusprojekti tulee kestämään vuosia. Jokunen silta näytti olleen jo paikallaan.

Aasiassa joukkoliikenteessä ei suotta hötkyillä. Bussit ajavat parisen tuntia, jonka jälkeen pysähdytään tienvarsikuppilaan kaffelle. Samalla bussin moottorilaitteistoja jäähdytellään ilma- ja vesijäähdytteisin manuaalikeinoin. Näin toimittiin tälläkin matkalla, vaikka matka ylitti kokonaisuudessaan niukka naukka pari tunita. Tauolla hypättyämme bussista pihalle saimme kimppuumme useita alakouluikäisiä tyttöjä, jotka kärttivät rahaa ym. Samassa hetkessä tytöt olivat jo kietoneet ranteisiimme useita itse tehtyjä nauhakoruja, jotka he antoivat meille muistoksi.

Siem Reapin keskusta vaikutti mukavalta ja simppeliltä kylältä, jossa tunnelma oli kuin 50-luvun valokuvissa.  Tuktukit ovat tuunattuja mopoja, joihin on värkätty kahdelle matkustajalle hevoskärryä muistuttava matkustustila. Tiestö on joka puolella möykkyistä – röpelöisen asfalttitien repeämät ja sadevesien kaivamat kuopat on paikattu ruskeanpunaisella höttöhiekalla.  Läheskään kaikki tiet eivät ole päällystettyjä. Kaduilla käyskentelee erilaisia eläimiä ja lapset ajelevat muutamaa tuumakokoa liian isoilla polkupyörillä.

Bussimme päätepysäkki oli valtion hotellin pihalla, joten otimme siitä majoituksen enempää pähkäilemättä. Saimme perussiistin huoneen ja aamiaisen kahdeksalla eurolla vuorokausi, joten enempää ei voineet toivoa. Hotellilla tutustuimme paikalliseen kundiin, joka tarjosi meille suopealla hinnalla kokopäiväisiä kyydityspalveluja turistikohteisiin. Kivasti englantia taitanut Mr. Yuth Ny (lempinimeltään Mora) oli sen verran mukavaa sorttia ja osoittautui mm. Liverpoolin vankkumattomaksi kannattajaksi, joten paketoimme hänen kanssaan saman tien parin päivän tuktuk -setin. Mora harmitteli meille pari kuukautta sitten varastettua suurempaa tuktukiaan, jonka hän oli mm. varustellut hienosti kaikenmoisella Liverpoolin kannatuskrääsällä.

Aamulla Mora tuli jo heti tarjoilemaan meille aamiaista, sillä tuktukin kuljettamisen lisäksi hän työskentelee valtion matkatoimiston palkkalistoilla. Aamupalan lomassa keskustelimme häkissä olevan papukaijan kanssa ja koetimme opettaa sille muutaman keskeisen sanan suomea – huonolla menestyksellä, ellei kaija sitten muutaman vuoden päästä äidy laskettelemaan hyvää arsenaalia suomalaistervehdyksiä.

Jalitsupaitaan sonnustautunut kuskimme kyyditsi meidän Tonle Sap -järven rannalle. Matka oli kerrassaan viihtyisä, vaikka tie oli aika ajoin takalistopuudutteista pompputietä.  Lämmintä oli palttiarallaa +35, joten kylmä ei päässyt yllättämään.

Saavuimme rantaan, jossa oli useita puuveneitä hyvässä lähtövalmiudessa. Vuokrasimme veneen kuskeineen ja ajelimme järvelle, kun ensin oli saatu venettä tuuppaava ja öljyä katkuttava autonmoottori lupaavasti yskimään. Kuulimme, että lähtöpaikassa ei kuivan kauden aikaan ole lainkaan vettä, vaan vesiraja on vetäytynyt muutamia kilometrejä. Sadekausi oli juuri loppunut, joten järvessä oli alkumatkasta noin metrin verran vettä. Maisema oli epätodellisen ja omituisen näköinen, kun puut ja pensaat nousivat suoraan vedestä.

Ajelimme noin puolitoista tuntia kylään, joka sijaitsee vetten päällä.  Veden varaan on rakennettu mitä erikoisimpia hökkelitaloja, joissa asui vakituisesti noin 700 ihmistä. Järven vesi oli todella sameaa ja ruskeata, mutta se ei näyttänyt haittaavan lasten vesileikkejä. Jokseenkin huikeaa oli myös seurata, kun noin kolmevuotias mukelo meloi järvessä itsenäisesti pienellä pesuvadilla. Totesimme vain, että Suomessa paapottavat piltit ovat aika avuttomia tänne verrattuna. Erään ravintolan vessassa käydessämme saimme todistaa paikallisen jätevesihuollon karuhkon tilan – tavara lasketaan kiintoaineksia liiemmin siilaamatta suoraan vesistöön.

Noin neljän tunnin Tonle Sapilla kruisaluin jälkeen jatkoimme tuktukilla matkaa kohti Angkor Watia. Matkalla pysähdyimme syömään Moran suosittelemaan paikalliseen muovituolikojuun, jonka tarjoama ruoka oli kerrassaan maittavaa ja hinta alle dollarin. Siinä murkinoinnin lomassa kyselimme vähän maan elintaso- ja verotusasioista.  Peruskoulun opettajan keskipalkka on noin 70 dollaria kuukaudessa, mistä syystä jopa koulutettujen opettajien on kannattavampaa yrittää hakeutua töihin turismin pariin tai jopa kuskaamaan tuktukia. Opettajien lahjonta parempien numeroiden toivossa onkin valtion kouluissa tavattoman yleistä. Yksityiskouluissa opetus on sen sijaan laadukkaampaa, toki vastineeksi korkeammista koulunkäyntimaksuista ja opettajien liksoista.

Mora kertoi, että hän tienaa valtion matkatoimistohommilla noin 90 dollaria kuussa ja maksaa tuloistaan veroa kerran vuodessa noin 50 dollaria eli veroprosentti huojuu viiden hujakoilla. Elättääkseen perheensä ja rahoittaakseen poikansa koulunkäyntiä hän saa hieman yli tuplattua liksansa ajamalla lisäksi turistikyytejä, jotka menevät veroteknisesti ilmeisen pimeänä. Hän tosin kertoi antavansa vastan tulevalle poliisille silloin tällöin jonkun dollarin ilmeisesti jonkin sortin vastineeksi taksiluvasta.

Verokeskustelusta päädyimme pähkimään elintasoon ja elämisen laatuun liittyviä kysymyksiä. Olimme olleet jo jonkin aikaa havaitsevinamme, että Kambodzan kaltaisissa alhaisen elintason maissa ympärillä voi kuitenkin näyttäytyä hyvinvointiyhteiskunta. Ainakin siinä mielessä, että yksinkertaisesti, vaatimattomasti ja kiireettömästi elävät hyväntuuliset ihmiset näyttävät kuitenkin voivan henkisesti mainiosti ja pitävän aidosti huolta toisistaan. Yhteiskunnan kustantamat tuki- ja kannustinjärjestelmät loistavat poissaolollaan, eikä sosiaaliloisia ole. Kaikkien on tavalla tai toisella pärjättävä ja yritettävä. Tämä johtaa samanaikaisesti siihen, että valtaosalle tuntuu löytyvän mielekästä tai edes jollain tavalla yhteisöä hyödyttävää puuhasteltavaa töikseen. Eikä työuupumusta tunneta.

Ruuan jälkeen kävimme hakemassa sisäänpääsyliput Angorin maailmanmaineiselle temppelialueelle. Tarjolla oli 1, 3 ja 7 päivän tikettejä. Vaikka Angkorin muinaistemppelien alue on suunnattoman suuri, päädyimme tavoittelemaan kivikasojen tuijotuskokemuksia vain yhden päivän edestä. Päiväliput kustansivat $20 ketale. Seuraavan päivän lippuun sisältyi optio päästä ihastelemaan illan hämyssä Angor Watin lähikukkulalta auringon laskua. Lähdimmekin kapuamaan kyseiselle nyppylälle vain todetaksemme perillä huipulla jonottavan lisäksemme noin 300 digikameroihin puettua kisaturistia. Luovutimme suosiolla ja laskeuduimme alas. Paluumatkalla hämmästelimme vielä ylös hiki otsalla kiirehtiviä kameraheppuja, jotka halusivat kieli vyön alla päästä aidosti todistamaan niinkin harvinaista näkyä kuin auringon vetäytymistä tästä päivästä. Kotomatkalla poikkesimme paikallisten markkinoiden kautta ostamassa jotain hyvin tarpeellista krääsää.

Seuraava päivä oli pyhitetty kulttuuri- ja rakennushistorian opiskeluun. Ohjelmassa oli Angkor Watin laajalta alueelta Moran valitsemat viisi temppeliä (Banteay Srei, Banteay Samre, Ta Keo, Angkor Thom ja Angkor Wat). Välttääksemme kaikkein tiheimmät Samsonite-massat aloitimme Khmerien inspiraatiotutkielmat kaikkein kaukaisimmasta luomuksesta eli Banteay Sreista.

Takaisin ydinalueelle ajellessa poikkesimme maamiinamuseoon, joka olikin sitten kaikessa karuudessaan päivän sykähdyttävintä antia. Lapsena punakhmerien riveihin joutunut ja tuhansia maamiinoja ex-sotilasurallaan asentanut Aki Ra on jossain vaiheessa kyllästynyt sodan hulluuteen, kääntänyt kelkkansa ja työskennellyt vuodesta 1993 saakka maamiinojen löytämiseksi ja eliminoimiseksi. Aki Ra on purkanut 18 vuodessa noin 50 000 miinaa.  Yhden maamiinan valmistuskustannus on noin dollarin, kun sen löytö- ja purkamisen yksikkökustannus on $1000! Emme pitäneet sen suurempaa meteliä kansallisuudestamme kun tutkailimme teemakarttaa maista, jotka eivät ole allekirjoittaneet sopimusta maamiinoista luopumisesta.

Temppelikierros jatkui Tomb Raiderin hengessä päätyen lopulta ylimakeaan kirsikkaan kakun päällä eli tarunhohtoiseen Angkor Watiin, joka oli lieväksi pettymykseksemme osittain huputettu ja rakennustellinkien verhoama. Sakkia oli muutenkin aivan liikaa nautinnollisen kokemuksen kannalta. Napsimme pikaisesti muutaman nätin kuvan ja nääntyneinä totesimme ykskantaan, että hotellille mars.

Illalla päätimme siirtyä takaisin kivojen ja helposti pureksittavien perusasioiden äärelle. Menimme nimittäin katsomaan paikallista kansallistanssia ja nauttimaan noin sadan ruokalajin buffetillallisesta. Reaalimaailmaan palauttanut sessio oli siltäkin kannalta tarpeellinen, että muinaiset kivikasat eivät kummitelleet enää unissa.

Ovathan sammaloituneet kiviröykkiöt omalla kauniilla tavallaan huikean upeita historiallisia luomuksia, mutta huikeaa oli myös niillä vaeltelevien turistien määrä. Kertoman mukaan Angkor Wateille hakeutuu vuosittain noin 14 miljoonaa turistia, mikä tekee reilut 38 000 naamaa päivää kohti. Olimme maisemissa high seasonin aikaan, eli kausivaihtelu huomioon ottaen uskoimme tallaavamme temppelialueen polkuja noin 60 000 muun kisaturistin kanssa! Tuolla määrällä sakkia alkaa olla jo kohtuullinen kansantaloudellinen vaikutus.