Kambodza, Phnom Penh 29.11. – 4.12.2011
Matkasimme kuusi tuntia Siem Reapista Kambodzan pääkaupunkiin Phnom Penhiin maaseudun maisemia ihaillen ja ihmetellen. Bussimatka oli oivallinen tapa kurkistaa keskelle maan perin vaatimatonta asumiskulttuuria ja sieltä kumpuavaa köyhyyttä. Tienposket olivat täpötäynnä mitä kummallisimpia asuntoja ja asukkeja. Lähes jokaisella ränsistyneellä pihamaalla liikehti kanoja, lehmiä ja koiria. Asukkaat jaksoivat vilkutella iloisesti vaatimattomuutensa keskeltä bussilla matkaaville turisteille.
Perillä Phom Penhissä bussista poistuessamme saimme kokea tuk tuk -kuskien hyökkäyksen verenhimoisen hyttysparven lailla. Pakenimme riivaajia jotakuinkin lähimmästä ovesta sisään. Huomasimme onneksemme livahtaneemme reppureissaajahosteliin. Saimme ikkunattoman ja muutenkin kolkon huoneen, jonka ylellisyydet olivat oma vessa ja kuvaputkitelevisio.
Nämä neljä seinää tulivatkin erittäin tutuksi vietettyämme luukussa tiiviisti seuraavat kolme päivää, sillä meidät yllätti kunnon paikallinen ylä- ja alapään ödeema syödessämme romanttisesti intialaisessa ravintolassa Mekong-joen varressa. Ruokailu oli hädin tuskin saatu päätökseen, kun Sari tyylikkäästi antoi kaiken ylen vielä ravintolassa ollessamme. Hillo ei syönyt mitään. Kiitimme maittavasta ateriasta ja poistuimme viivana takavasemmalle.
Seuraava aamu ei näyttänyt juurikaan valoisammalta. Molempien kunto heikkeni ja ajoittainen huonovointisuus muuttui jatkuvaksi ja pinttyneeksi kuvotukseksi – kyseessä oli siis ihan rehellinen oksupaskatauti, joskin harvinaisen ärhäkkä sellainen. Hotellihuoneen vessan ovelle alkoi muodostua väistämättä jonoa, koska tavaraa tuli pyytämättä ja yllätyksenä neljästä päästä. Ruoka ei pudonnut alas muutamaan päivään. Päivät menivät seuratessa pienestä televisiosta uusintoina lukuisia jalkapallo-otteluita sekä mm. suorina lähetyksinä alusta loppuun kaksipäiväiset Etelä-Afrikan golfkilpailut ja UBS Hong Kong Open -golfkisat. Moiseen penkkiurheiluannokseen ei ole ollut aikaa sitten työelämään siirtymisen.
Kolmantena aamuna neljän seinän tuijottelussa mitta tuli kukkutäyteen ja horjuimme joen rantaan hippusen parempaan hotelliin. Hillo ottaessa päivätirsoja Sari luki sängyllä Kamera-lehteä (kiitos Juha ja Netta!), kun katosta rymähti jokin epämiellyttävä möhkäle lipaston päälle: se oli järrrrrrjettömän kokoinen ja ehkä eläinkunnan suurin torakka! Sari joutui suorastaan taistelemaan rohkeutensa kanssa, mutta sai kuin saikin taltutettua ötökäisen kameralehdellä – tavallinen sanomalehtipaperi tuskin olisi riittänyt, vaan tällä erää vaadittiin kiillotettua ja raskasta aikakausilehtipaperia. Hillokin heräsi pumpuliuniltaan hysteeriseen möykkään ja kauhistuneena ihmetteli, että mitä helkuttia kämpässä oikein tapahtuu.
Karin sydäntä väpättävät herätykset eivät suinkaan loppuneet edelliseen. Jo heti seuraavana yönä Sari näki ”varmasti” kaamean tummanlilan hedelmän näköisen piikikkään ötökän mönkivän seinällä. Sari hilpaisi valon nopeudella sytyttämään valot ja kiljui Hillon hereille tappopuuhiin. Höttiäinen oli kuitenkin kadonnut sekunnissa jäljettömiin (tai sitten ötökkää ei edes ollut olemassa…). Ehkä emme olleet vielä ihan terveitä, sillä myöhemmin nukuimme yhden yön kotoisasti avain ulko-ovessamme.
Sairastelimme kolme päivää lisää ja lopulta haimme paikallisesta apteekista jotakin vatsaa tasoittavia rohtoja. Vihdoin uskaltauduimme ravintolaan syömäpuuhiin. Istuskellessamme kadulla eräässä kuppilassa pääsimme todistamaan ikävää todellisuutta, kun reippaasti alle ripari-ikäiset lapset kävivät kaupittelemassa meille huumeita. Aivan pienimmät lapset myivät koruja, ikää heillä oli noin neljä vuotta. Isommat pojat seurasivat taustalla myyntipuuhia rahojen toivossa.
Jokaisessa maassa ja kaupungissa on omat erikoisnähtävyytensä ja niin myös Phnom Phenissä. Meille kaupiteltiin paljon ns. nähtävyyksinä ammuntaa erilaisilla aseilla. Perussettiin kuului pistooliammuntaa ja pienellä lisäsummalla AK47-rynnäkkökiväärillä tauluun tai purnukoihin. Myöhemmin meille kerrottiin, että suuremmilla summilla on mahdollista päästä ampumaan singolla lehmiä. Ja jos lyö riittävästi taaloja pinoon, ”pääsee” ampumaan singolla kehitysvammaisia. Sairasta.
Golf jäi Kambodzan osalta haaveeksi, sillä kuntomme ei riittänyt peleihin ja halusimme jatkaa matkaamme. Ehdimme kuitenkin viimeisenä päivänä kysellä tuktuk-kuskeilta kyyditysmahdollisuuksia golfkentille, joiden sijainnin selvitämme aina etukäteen. Innokkaille tukumiehille tehdyillä pistokokeilla varsin nopeasti valkeni, ettei näillä suhareilla ole välttämättä edes lähtösuunnasta saati määränpäästä mitään käsitystä. Sen sijaan hinta kuskeilla on heti selvillä, mikä meitä hieman huvitti. Kaupungissa on muuten aivan järkyttävän suuri mopotaksitiheys, eikä jatkuvalta ”tuk tuk?” -tivaamiselta voi mitenkään välttyä.
Kambodzasta päätimme heilahtaa Vietnamiin Phu Quocin paratiisisaarelle. Facebookista kävi ilmi, että ystävämme Hennu sattui lomailemaan saarella ja pikaviestinnän tuloksena myös suositteli lämpimästi visiittiä. Matkatoimistossa selvisi, ettei hahmottelemamme suora bussimatka onnistu. Syynä oli keskeisen maaraja-aseman sulkeminen, koska joukko aasialaisia poliitikkoja piti neuvotteluja rajan tuntumassa yli viikonlopun. Jouduimme muuttamaan reitin vaikeustasoa hieman haasteellisempaan. Matkaketjuksi muodostui ensin Phnom Penhistä valuttelu Mekongia pitkin Vietnamin rajan yli Chao Doc -nimiseen kaupunkiin, josta voisimme seuraavana päivänä jatkaa muutaman tunnin bussimatkalla Ha Tieniin ja sieltä edelleen veneellä pari tuntia saarelle.
Kaikki oli laiva-, bussi- ja lauttalippuja myöten muuten pulkassa, mutta matkatoimistossa huolestuttiin viisumitilanteestamme. Vakuutimme, ettemme tarvitse Vietnamiin maksullisia viisumeita. Vastaus oli tylyhkö: kaikki venäläiset tarvitsevat viisumin. Että näin.
Vaikka Phnom Penhillä on varmasti hulluutta ja kovaa menoa rutkasti tarjottavanaan, ei meille jäänyt erityisen palavaa halua palata myöhemmin Phnom Penhiin. Merkittävänä syynä on myös se, ettemme ole lomaillessa varsinaisesti kaupunki-ihmisiä. Viihdymme paremmin rannoilla ja hiljaisimmissa paikoissa. Vilkkaan suurkaupungin sekavaa kokonaiskuvaa saattoi myös osittain värittää ankara sairastelumme.
