Filippiinit, Cebu 4.-6.1.2012
Välistopilla Singaporessa jouduimme tuimien rajaviranomaisten käsittelyyn. Kari napattiin suoraan passin tarkastuksesta räikeän pöytävalon äärelle kolmannen asteen ristikuulusteluun. Syynä oli Hillon epäilyksiä herättänyt vuoden väliaikaispassi, joka oli väsätty nopsaan marraskuisen perjantai-iltapäivän ratoksi Bankkarin suurlähetystössä. Saria tivattiin samaan aikaan toisaalla. Taisimme vastata melko lailla yhdenmukaisesti kysymyksiin taustoistamme, matkareitistä ja jatkosuunnitelmista, koska tuntia myöhemmin huojentunut Hillo vapautettiin. Sisäisiltä kumihanskatarkastuksilta vältyttiin ja niin pääsimme viettämään aina niin ihanaa lentokenttäyötä. Terminaalin kalsean kova lattia pehmitettiin parilla viskimoukulla koiranunikelpoiseksi.
Fileille suuntasimme koko lailla sokkona, joskin kohdevalinnan taustalla vaikutti voimakkaasti mielikuva ystävällisistä ja vieraanvaraisista filipinoista jotka jopa osaavat suoltaa leipälävestään englantia. Matkakohdebingossa asetimme pelilaudalle vain muutamat rajat ja limitit – koetimme ainoastaan väistää pohjoisessa Metro-Manilan ylikansoitettuja seutuja ja etelässä poliittisesti levotonta Mindanaon saarta. Näin ollen kohdistimme iskemäkeskeispisteen saaristovaltion keskiosaan eli Central Visayasin tuntumaan, josta pienimittakaavaisellakin karttatarkastelulla löytyi mojova tukku eteeriseen elbajongaukseen soveltuvia pikkusaaria.
Tiger Airwaysin himmelin alkaessa hamuilla maankamaralta alleen Cebun lentokenttää koetimme koneen ikkunasta tihrustaa sopivia lähtösuuntia. Ilmasta käsin tehdyn okulaarisen pikatarkastelun perusteella suuntasimme alkajaisiksi Cebun edustalla lymyävälle Mactanin saarelle ihmettelemään jatkoja, koska matkustamisen vapausasteita tuntui olevan niin että päässä kohisee.
On se vaan nimittäin ihme ja k, kuinka jäätävää alkukankeutta (saattoi kyllä johtua koleasta Hanoista) voi ilmetä jo pohdittaessa miten kolmiviikkoisen periodin allokoimme, mihin aallokoihin ennätämme eli miten monen palmun alle yritämme jaksaa raahata reissaamisen riuduttamat luustomme. Kun yksinkertainen enemmistö alkaa olla jokseenkin yhtä mieltä kohdeavaruudesta, aiheuttaa seuraavaksi ilkikurisen päänvaivansa moninaiset liikkumisvalinnat. Ainakin Fileillä keskeisenä muuttujana on halpalentojen optimointi.
Seuraavaksi kääritään hihat – vyyhdin setviminen alkaa tyypillisesti kuormittamalla raivoisasti hotellin langatonta verkkoyhteyttä. Data ei liiku. Ruotsalaiset ruiskurusketetut pissikset lorvivat sankoin joukoin naamakirjassa, mikä entisestäänkin kuristaa tiedon kinttupolkuun nopeudeltaan verrattavissa olevaa kaistanleveyttä. Juuri kun olet maksamassa seuraavan päivän tärkeitä lentoja, kaatuu verkko pysyvästi eikä mitään ole tehtävissä ainakaan saman päivän aikana. Tästä puolestaan seuraa aivan helvetillisperkeleellinen stressitasojen nousu, joka laajuudessaan ja äkillisyydessään huutaa paria kylmää hanarauhoittavaa. Yhtäkkiä asiat ovat taas kristallinkirkkaita, olo on suopea ja mieli keveä. Mihin meillä nyt olikaan taas niin kova hoppu.
Näitä merkittäviä matkailijaelämän peruskysymyksiä pureskelimme vielä seuraavana päivänä. Kävimme helpottamassa valintojen maailmasta kumpuavaa kokonaistuskaa kuokkimalla puoli kierrosta golfia lentokentän kupeessa sotilasalueella sijaitsevalla tantereella. Vielä paluutaksissakin kävi ylivilkas keskustelu aiheen tiimoilta, mutta viimeistään Cebun ränsistynyt kaupunkikuva ja rähjäisten kodittomien tyhjänsamea hörhökatse raapaisivat tarvittavat konsensuksen ainekset kasaan: pois täältä ja mahdollisimman pian, suunnalla ei niin väliä.
Niin kiire meillä oli kuitenkin majoittua Cebuun toiseksi yöksi kahden tähden pensionaattiin, että huomasimme vasta hotellihuoneessa Sarin golfmailojen jääneen kokomustassa haulikkopussissaan taksin takapaksiin. Luulimme jo tilanteen olevan täysin katastrofaalinen ja uudenkarhea golfsetti koko lailla oman häröilyn seurauksena menetetty, kunnes hotellin portieeri veti ässänä hihasta suttuisen listan kaikkien hotellin vieraita palvelleiden taksien rekisterilaatoista ja firmoista. Pari puhelinsoittoa ja mailat olivat takaisin omistajalla. Kerta kaikkiaan ihmeellinen onni ja sattuma ja voi veljet sitä riemun määrää!
Valintojen maailman uuvuttamina sorruimme lopulta helppoon, sillä Lonely Planetin vinkityksen perusteella valitsimme pitkästä tarjokaslistasta ensimmäiseksi kohteeksi Malapascuan saaren, jolta löytyy kirkkaita vesiä ja maailmankuulua haisukellusta. Ihmetykseksemme kuulimme, että Cebun ja Malapascuan lähtösataman eli Mayan välillä kulkee busseja jopa puolen tunnin välein, mikä on aika huimaa palvelua sillä matka-aika on monta tuntia. Kehittyvissä maissa subventoimaton julkinen liikenne toimii täysin eri periaatteilla kuin meikäläisittäin. Populaa riittää, koska yksityisautoiluun ei ole varaa kuin ani harvoilla. Ihmisten aikavarannot taas ovat ehtymättömät.
Neljän tunnin bussimatka Cebusta Mayaan oli hieno kokemus. Kahden euron hinta ei päätä huimannut, mutta kuskin ajotapa kyllä. Seurasimme ihaillen julkisen liikennöinnin tehoja. Kuski ajaa, ja ajaakin sitten myös lujaa ja tarkasti. Matkustajat saattavat joutua loikkaamaan pois liikkuvasta bussista, mikä tietysti jouduttaa matkantekoa, mutta eroaa jokseenkin täysin meikäläisestä esteettömästä matalalattiakulttuurista. Me jäimme isoine rinkkoinemme pois päätepysäkillä, joten päänvaivoilta vältyttiin.
Kuskin lisäksi bussissa on lipuntarkastaja, joka myy ja leimaa tai oikeammin rei’ittää liput sekä jeesailee matkatavaroiden ja muun rahdin puljaamisessa. Lisäpalveluna konnari tiputtelee mitä erikoisissa paikoissa setelinippuja tien poskessa vartoileville mummuille. Ilmeisesti kyse oli kaupungissa asuvien lasten vanhemmilleen kotiin lähettämistä raha-avustuksista julkisen bussin toimiessa kuriirina.
Matkalla ihmettelimme jälleen kerran paikallisten yritteliäisyyttä, kekseliäisyyttä ja sinnikkyyttä hankkia päivittäistä elantoa. Tästä sikisikin lähes parituntinen keskustelu, jossa uusiksi pistettiin meikäläinen verotusjärjestelmä ja sosiaalipolitiikka. Keskustelun keskeisenä kimmokkeena olivat suomalaisen ja filippiiniläisen työkulttuurien vertailu ja hyvinvointikysymykset ko. maissa.
[Yritteliästä menoa seuratessa ei voinut välttyä ajatukselta, että kotomaassa sosiaalietuuksien saantia tulisi kiristää. Minimiedellytyksenä tukien poimintaan tulisi osallistua jonkin yhteiskunnallisen hyödyn tuottamiseen – esimerkiksi valtion virastoissa on kohtuullisen monta neliömetriä ikkunapintaa pestävänä ja kaljakellunnan jälkisiivouskin maksaa kaupungille vuosittain maltaita (ottaen huomioon että osallistujajoukossa lienee rutkasti näitä sosiaalitapauksia..).
Kehittyvissä maissa kunnioitetaan omaa ja toisen omaisuutta. Ns. edistyneissä eli yksilöä vankasti paapovissa länkkärimaissa kelluttavaan perusturvaan syntyminen ja hyvinvointipumpulissa eläminen voivat johtaa vastuullisen tekemisen puutteeseen, mikä puolestaan aiheuttaa turhautumista, joka taas purkautuu mitä ihmeellisimmin tavoin. Täällä pahan olon sävyttämää kapinahenkistä ikkunoiden särkemiseen käytettyä luppoaikaa ei ole, koska elämän perusrealiteetit on tajuttu ja hyväksytty jo varhain. Fillarin sisäkumi ja pari keppiä ovat luonnollisia leikkikaluja. On pakko saada kalaa pöytään, ja suurten perheiden perustaminen aloitetaan taloustilanteesta huolimatta jo parikymppisenä.]
Tämänkaltaisiin polveileviin pohdintoihin päätyy täkäläisillä bussimatkoilla useasti, koska röykkyinen tiestö ja ajokkien nollajousitus takaavat sen, ettei edes tarvitse yrittää hakea unenjuurta.
