Turremassojen porakaivo

Filippiinit, Boracay, 15.- 21.1.2012

Ehkä hulppein hiekkaranta ever! Kilometrejä pitkää ja kymmeniä metrejä leveää rantaviivaa komistaa vitivalkoinen hiekkapatja. Taukoamatta porottava aurinko kuumentaa rantaveden kädenlämpöiseksi. Ja vielä kohta päästään treenaamaan leijasurfausta!! Matkatoimiston esitemäisissä merimaisemissa ei ole moitteen sijaa, mutta kaikki muu onkin sitten hieman jotain muuta kuin olemme etsineet…

Reissun suurimmasta stiblusta ei ollut vielä tietoakaan, kun hyvästelimme autuaan onnellisina Cebun. Liitelimme tyhjänpäiväisillä ajanvietekilpailuilla höystetyllä Cebu Pacificin lekottimella Manilan kautta Kaliboon, josta ajelehdimme turisteilla täytetyllä bussi-lautta -kombinaatiolla suoraan Boracayn paratiisisaarelle. Rannasta nappasimme kotoisan mopotaksin ja sullouduimme sen ahtaaseen sivuvaunuun rinkkoinemme ja golfmailoinemme. Naurulla ei ollut mittaa ei määrää.

Mopo droppasi meidät länsirannan tuntumaan ja kuski tarjoutui vielä näyttämään pari hyvää hotellia rannasta. Käveltyämme muutaman kymmenen metriä nurkan takaa avautui The Ranta. Mitä hittoa hähh!? Sadasosan näkemällä ranta oli upea ja taivas maailman sinisin kuin Servon laulussa ikään, mutta rinkkamme tippuivat kuin kivet maahan.

Ranta vilisi turistia vauvasta vaariin. Kalman kalpean turremassan välistä pilkotti meri, joka sekin oli kuin vilkkain muurahaispesä: oli purjejollaa, kajakkia, vesihiihtäjää, riippuliitäjää, banaanimatkustajaa ja ties mitä helikopterisafaria. Naapuribaarin mainos vielä kirkuu höysteeksi kohta tulevien Miss Märkäpaita-Boracay -kisojen puolesta. Me ollaan tultu jättiläismäiseen huvipuistoon! Ihan tätä emme etsineet. Tasasimme hetken hengitystä ja soljuimme päät henkisesti kainaloissa massaan imemään ensimmäiset ja toisetkin rommikolat. Oli niitä ainakin kolmet.

Varsin pian tajusimme, että Boracay on monisataaprosenttisesti ylirakennettu rahantekotekeidas, joka on varmasti joskus ollut aidosti lunki tyyssija ja sittemmin vielä hetken kovan luokan menomesta. Nykyisellä kuosillaan Boracay näyttäytyi meille toistaiseksi kaikkein kuvottavimpana massaturrerysänä ever. Verrattain pienellä saarella on toki kivana ominaisuutena se, että on lyhyt matka puolelta toiselle. Vietimme ensimmäisen yön aamunkoittoon saakka jumputtavien bileiden rytmittämällä länsirannalla, kunnes ymmärsimme siirtyä leijasurfauksen ryhdittämälle itärannalle kotoisaan Lazy Dogiin loppuajoiksi.

Olimme saapuneet Boracaylle jatkaaksemme Mui Nessa päähän pinttynyttä ajatusta leijasurfauksesta varsinaiseksi toiminnaksi. Meitä oli nimittäin Mui Nessa kohdeltu huonoin tuulin. Nyt otettiin heti kärkeen kolmen päivän kurssi á 350 €. Ekapäivänä ihmeteltiin (heikon) tuulen ja leijan kohtaamisesta muodostuvan voimantuoton teoriaa ja päästiin kokoamaan itse varusteita. Saksalainen Conny oli eri kelpo valmentaja.

Humaltuneena hienosta leijasurfausneitsyyden menettämispäivästä varattiin loppuiltapäivälle ratsastukset. Kymmenesosahinnalla siitä, millä Suomessa pääsee pätevöitynyt heppamirkku ratsaille, pääsimme ratsastamaan vailla kypärää autoteille, työmaille ja mönkijäletkojen sekaan. Hilloa hirvitti, mutta kokeneempaa Saria hepan laukatessa vielä selvästi enempi. Jatkohaaveena on kuitenkin päästä työstämään kavioiden kuvioita autioon rantaviivaan tai tuuliselle tasangolle.

Toisena leijapäivänä päästiin jo leijan nyöreihin käsiksi, vaikka tuulet olivat edelleen luvattoman heikot. Tiputettiin pariin otteeseen vaimeiden tuulien (?) seurauksena harkkaleijat suolaveteen ja märkien leijattimien seurauksena leikit jäi siltä päivältä sikseen. Motivaation laskuun saattoi syynä olla vaihtunut maikka, koska sveitsiläinen Dani ei jaksanut kannustaa edes ihan joka toisessa käänteessä. Paskan open piikkiin laitettiin kohellukset totta mooses.

Seuraavana aamuna Hillolla oli ainaski sata astetta kuumetta ja kurssitus jäi taustalle. Sari jatkoi sitkeästi kurssia, vaikka tuulet olivat sikahuonot ja isommatkin leijat tietenkin putoili järjestäen rantahietikolle. Kusipäämaikka antoi kuitenkin Sarille pojot ykköstason suorituksesta!

Itäisen rannan majoitteemme eli Lazy dog oli kaiken kaikkiaan kohtuu lunki mesta, jossa oli perussyvät aamumätöt ja jossa soi aamusta iltaan jopa kuumetta viilentävä chillout-musakki. Letkeää tunnelmaa höysti mestan arsiharjunkokoinen Whisky-koira, joka rakasti tennispalloaan enemmän kuin mitään muuta. Pientä negaatioita aiheutti seinän takana yöt ja päivät rääkynyt aussistiblu. Liekö ollut maitohampaita vai matkakuumetta. Kimmoisuuspropsit vanhemmille!

Viimein koitti viimeinen aamu, joka oli lähes 39 asteen lämmössä hoippuroivalle Hilpuralle melkoinen koettelemus. Tukumopo oli piiskaavassa aamusateessa ahtaampi kuin koskaan. Matkalla saimme kuitenkin hersyilevää naurun remakkaa aikaiseksi pohtiessamme, miten paikalliset tietävät mikä kukko on kenenkin kukko. Niitä kukkoja nimittäin taapertaa kaduilla ihan valtoimenansa. Ehkei ne tiedä muuta kuin määrän.

Maissa bussiinsiirtymishärdelli oli jotain aivan uskomatonta. Emme meinanneet mahtua mihinkään autoon ja loppujen lopuksi ängettiin väkisin yhden tyhjän pakun etupehmyille. Sitten odoteltiin puoli tuntia, kun piti tulla paljon jengiä kyytiin. Sinne ketään tullut.

Se oli vallan tunteita herättävä osaloma se. Boracayta voi toisaalta lämpimästi suositella lomailijoille, jotka etsivät hienoa biitsiä, tykkäävät surffista (tai surffareista) ja yöhippaamisesta eivätkä kaihda isoja massoja.