Manner nro. 2 vedettiin vinkun voimalla

Australia, Hunter Valley 7. – 9.3.2012

Koska Australia näytti kartalta katsottuna varsin pikkiriikkiseltä pläntiltä, päätimme koluta sen viikossa. Ausseissahan ei kuulemma ole muuta nähtävää ja koettavaa kuin kengurut, koalat ja viini.
Pölähdimme Australiaan väsyneenä sekavan yölennon jäljiltä. Oli kieltämättä mahtava tunne saapua vaihteeksi länsimaalaisen kulttuurin ja ihmisten pariin. Sydneyn lentokenttä on trendikäs ja siisti. Rajanylitys sujui vailla kompurointeja, vaikka olimme hakeneet maassaololuvat ennakkoon sähköisesti. Sarikaan ei ollut enää vaaleudellaan nähtävyys ja tuijotuksen kohde. Fiilis oli korkealla, sillä olimmehan vihdoin raaskineet vaihtamaan mannerta! Pidemmittä sekoiluitta hankimme kentältä illaksi menojuomaa ja hyppäsimme paikallisjunaan kohti Branxtonia. Olimme matkalla Hunter Valleyn viiniparatiisiin mökkeilemään ja muuttumaan osaksi australialaisista vinkuista kehkeytyvää hekumaa.

Muutaman junanvaihdon ja neljän tunnin maisemien ihailun jälkeen saavuimme Branxtonin typötyhjälle juna-asemalle, jolle Lonely Planet meidät oli ystävällisesti ohjannut. Sade ja ukkoskuuro lähenivät uhkaavina taivaanrannasta seisoskellessamme hoomooilasina tienposkessa niin syvällä landella kun ihminen olla voi. Ei kyltin kylttiä viinitiloista saati kaupungista, bussipysäkeistä tahi takseista nyt puhumattakaan.

Menimme kolkuttelemaan yhden autokorjaamon hallin ovea. Korviaan myöten konerasvassa ollut kuuskymppinen John siellä juuri lopetteli duunipäiväänsä. Oudon reitinvalintamme syvällisen päivittelyn ja erikoispaksun aussimurteen seasta vihdoin paljastui, että jamppari voisi ystävällisesti valita vaihtoehtoisen reitin kotimatkalleen ja kyyditä meidät Pokolbinin kylään.

Puolen tunnin ajelua höystivät keskustelu poikkeuksellisen sateisen kesän aiheuttamista viinirypäletuhoista ja tietenkin kuoppaisen tiestön loputon manaaminen. Viimein automekaanikon varsin huonossa hapessa ollut natiseva kinneri kaarsi laajojen peltoaukeiden halki Vineyard Hillin idylliseen pihaan. Eikä aikaakaan, kun skumppanjapullon korkki jo poksahti lupaavasti auki. Siinä kylmää sihijuomaa siemaillessa totesimme ilmaston pelottavan viileäksi, mutta tästäkin huolimatta tervehdimme ilolla kuistilta avautuvia vuorimaisemia.

Seuraavana päivänä vuokrasimme fillarit ja sotkimme könkeleillä syventymään alueen viinitiloihin, joita taitaa olla Hunter Valleyssa pitkälti toista sataa. Taidettiin käydä ainakin neljällä eri viinitilalla, joissa kullakin maisteltiin useita nestemäisiä rypälelajikkeita. Tästä seurasi, että yhtäkkiä olikin mukevaa ajella pikku sihneessä ympäriinsä ja ottaa lähikontaktia mm. Semillioniin, Verdelhoon, Cab Savignoniin, Rieslingiin ja Shiraziin, unohtamatta jälkiruokaviinejä. Lähes järjestäen kuulimme identtiset tarinat huonosta ja sateisesta kesästä, joka oli pilannut punaisten viinirypäleiden sadon.

Excursiolla tarttui hihaan myös uutta nippelitietoa teollisen viinintuotannon metodeista. Nykyään vain pieni osa alueen tiloista kasvattaa viinirypäleet itse ja näistäkin murto-osa harjoittaa käsin poimintaa. Käsin poiminta on luonnollisesti hidasta ja siten kallista, mutta työn jälki on laadukasta. Koneellisesta poiminnasta kuultiin hienoja tarinoita kuinka rypäleiden seasta löytyy mössönä käärmeitä ja liskoja, jotka luonnollisesti saattavat heittää pientä bugeeta eleganttiin lopputuotteeseen. Ehdottomasti mieleenpainuvimpana viinitilana oli orgaanisia viinejä tuottava piskuinen Tamburlaine. Fillarin satulasta nähtiin myös ensimmäiset kengurut loikkimassa niityillä ja golfkentillä.

Toisena päivänä ennen takaisin Sydneyhyn lähtöä päätimme poiketa paikallisessa eläintarhassa. Eläintarhathan yleensä edustavat meille toimintaa, jota emme halua kannattaa. Tässä kohtaa teimme poikkeuksen, koska kyseinen sympaattisen pieni eläintarha vaikutti tarjoavan elukoille runsaasti elintilaa eikä sinne ole lennätetty yhtään tuontiötökäisiä. Niin ja koska halusimme nähdä koalan!

Pääsimme heti käsiruokkimaan kenguruja ja silittämään koalaa. Uneliaat koalat nukkuvat kuulemma yli 20 tuntia vuorokaudessa. Joku värikäs lintukin tarttui olkapäälle juttelemaan. Lopuksi saatiin hetkeksi syliin yksivuotias krokotiilin poikanen. Missään eläintarhassa tuskin pääse näin lähelle eläimiä, mikä kieltämättä oli kyllä ainutlaatuinen kokemus.

1 2 ►